Syrjintä Suomen yliopistoissa

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on johdonmukaisesti, esim. tapauksen C-419/92 Ingetraut Scholz,, kok. I-1994, s.521 (syrjintä, kansalaisuus) yhteydessä todennut, että unionin perussopimukset kieltävät paitsi yleisen syrjinnän kansalaisuuden perusteella myös erottelun perusteilla, jotka de facto johtavat samaan lopputulokseen. Välillinenkään syrjintä ei siis ole sallittua.

Yliopistojen tutkintoasetuksen 6 §:ää soveltaessaan yliopisto, joka on opetuskieleltään suomenkielinen, ei myönnä käytännössä anomuksesta suomen kielellä koulusivistyksensä saaneille opiskelijoille vapautusta ruotsin kielen kurssista, paitsi jos on kyse esim. vakavasta lukihäiriöstä. Sen sijaan koulusivistyksensä muilla kielillä saaneille opiskelijoille, käytännössä ulkomaalaisille, mukaan lukien EU:n kansalaiset, tämä vapautus myönnetään anomuksesta automaattisesti.

Tämä käytäntö on johtanut siihen, että Suomen yliopistoissa kansalaisuuteen perustuva syrjintä on de facto korvattu koulusivistyksen saantiin perustuvalla erottelukriteerillä. Kyseessä on siis selkeä suomen kielellä koulusivistyksensä saaneiden, käytännössä Suomen suomenkielisten EU-kansalaisten välillinen syrjintä, muihin EU-kansalaisiin nähden Suomen yliopistoissa.

Suomen yliopistojen noudattama käytäntö on johtanut siihen, että muut EU-kansalaiset kuin suomenkieliset saavat yliopistotodistuksensa vähemmillä opintovaatimuksilla kielitaidon, nimenomaan ruotsin kielen taidon suhteen kuin suomen kielellä koulusivistyksensä saaneet.

Tämä rapauttaa yliopisto-opintojen homogeenisuutta keskeisen kielitaitovaatimuksen osalta. Homogeenisuus voidaan palauttaa vaatimalla ulkomaalaisilta opiskelijoilta ruotsin opinnot tai poistamalla niiden de facto pakollisuus suomenkielisiltä.

Yleensä Suomessa pidetään tärkeänä, että ruotsinkieliset (5,6 % väestöstä) osaavat suomea ja suomenkieliset vastaavasti ruotsia. Kun ulkomaalaisilta opiskelijoita ei vaadita molempien kotimaisten kielten osaamista, tämä on omiaan vaikeuttamaan ulkomaalaisten integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan, mikäli he jäävät asumaan Suomeen.

Ahvenanmaalaisilla on itsehallintolakinsa puitteissa oma kansalaisuuteen verrattava ”kotipaikkaoikeus”, jonka saaminen on vaikeampaa kuin Suomen kansalaisuuden. Ahvenanmaalaisille myönnetyt helpotukset pakkosuomen opinnoissa ovat siis käytännössä kansalaisuuden perusteella tapahtuvaa suosintaa opintovaatimusten suhteen ja siten artiklojen 12 EY, 149 EY ja 150 EY vastaista.

Suomessa 20.1.2004 annettu yhdenvertaisuuslaki 21/2004 noudattaa Euroopan unionin perussopimusten 12 EY ja 13 EY artikloja sekä niihin oleellisesti liittyviä direktiivejä (esim. 48/1998). Lain 3 §:n mukaan lakia ei kuitenkaan sovelleta:

1) koulutuksen tavoitteisiin, sisältöön eikä koulutusjärjestelmään ja
2) kun sovelletaan ulkomaalaisten maahantuloa ja maassa oleskelua kokevia säädöksiä eikä ulkomaalaisten asettamiseen erilaiseen asemaan heidän lakiin perustuvasta oikeusasemastaan aihetuvasta syystä.

Voidaan siis sanoa, että Suomen yliopistojen tutkintoasetuksen 6 §:llä yhdistettynä yhdenvertaisuuslain 3 §:ään on luotu Suomen lain mukaiset edellytykset ulkomaalaisten, muitten EU-kansalaisten ja etenkin Ruotsin EU-kansalaisten erityisasemalle. Tämä on artiklojen 12 EY, 149 EY ja 150 EY vastaista.

Kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin kielen osaamista vaaditaan Suomessa valtion ja kaksikielisten kuntien korkeakoulututkintoa edellyttävissä viroissa. Yliopistoista valmistuvista hakeutuu kuitenkin valtaosa yksityiselle sektorille, jossa ruotsin/suomen kielten osaamisvaatimus vaihtelee työnantajan tarpeitten mukaan. Lainsäädännölliselle joustamattomuudelle opinnoissa ei näin ole perusteita. Kielitutkinto voidaan sitä paitsi osoittaa tarpeen niin vaatiessa erilliselläkin tutkinnolla asianomaisella viranomaiselle. Aiemmin tämä menettely oli hyvin yleinen viranhaun yhteydessä.

6 §:ssä mainittu ”ulkomailla koulusivistyksen saaminen” sekä yhdenvertaisuuslain 3 § asettavat käytännössä etenkin Euroopan unionin jäsenmaan Ruotsin kansalaiset erityisasemaan Suomen yliopistoissa opiskelemisessa sekä virkojen saannissa ja vapaan elinkeinon harjoittamisessa.

Kun kaikkien suomenruotsalaisten, paitsi osin ahvenanmaalaisten lievennettynä tulee koulusivistyksensä ruotsin kielellä saaneina osoittaa osaavansa suomen kieltä, niin tätä ei vaadita (käytännössä Suomessa ruotsin kiellellä opettavissa yliopistoissa) Ruotsissa koulusivistyksensä saaneilta, joitten koulusivistyskieli on tietenkin ruotsi.

Kun suomenkielisen koulutaustan omaavilla on ns. pakkoruotsi yliopisto-opinnoissaan ja suomenruotsalaisilla vastaavasti pakkosuomi, ruotsalaiset EU-kansalaiset on vapautettu pakkosuomesta. He ovat näin etuoikeutetussa asemassa myös suomenkielisiin nähden opintovaatimuksissa.

Todettakoon, että ruotsalaiset saavat muitten ulkomaalaisten ohella Suomessa mm. EU:n ammattipätevyysdirektiivien perusteella oikeuden harjoittaa esim. hoitoalan ammatteja osaamatta suomea. Tämä liittyy Suomessa noudatettuun käytäntöön, jossa ulkomaalaiset vapautetaan säännöllisesti kotimaisten kielten, suomi ja ruotsi, osaamisvelvollisuudesta valtion tai kaksikielisten kuntien viroissa (vrt. artikla 39 EY).

Esim. maahanmuuttajataustaisista opettajista, joita on eniten Venäjältä, Virosta, Ruotsista, Britanniasta ja Saksasta yleisen suomen ja ruotsin kielen kielitutkinnon, joka on pakollinen osa suomalaisten opettajakoulutusta, on suorittanut vain noin puolet.

Ulkomaalaisia valitaan myös yleisesti yliopiston virkoihin, jopa kaksikielisessä Helsingin yliopistossa ilman todistusta toisen kotimaisen kielen osaamisesta. Ulkomaalaisten, etenkin ruotsalaisten kielellinen suosintaan yliopisto-opinnoissa Suomen kansalaisiin nähden liittyy siis jatkossa suosinta myös viranhauissa kielitaidon suhteen. Suomenmaalaisille tämä ei onnistu, koska he eivät voi valmistua yliopistosta ts. saada todistusta miltään opintohaaralta ilman pakkoruotsissa tai pakkosuomessa läpäistyä kielikoetta, paitsi osin ahvenanmaalaiset EU-kansalaiset lievennettynä.

Näin ollen suomalaisen yliopisto-opiskelijan tulisi:

1) Saada vapautus toisen kotimaisen kielen kurssin suorittamivelvollisuudesta Euroopan unionin perussopimuksen artiklojen 12 EY, 149 EY ja 150 EY perusteella, koska muutoin suomalainen opiskelija päätyy eri asemaan kuin muut EU-kansalaiset ja välillisesti etenkin Ruotsissa koulusivistyksensä saaneisiin nähden sekä,
3) sillä perusteella, että sanotussa 6 §:ssä kansalaisuuteen perustuva syrjintä on korvattu koulusivistyksen saantikieleen tai ulkomailla, käytännössä Ruotsissa, koulusivistyksen saamiseen nojaavilla syrjintäperusteilla ja
4) Suomen yhdenvertaisuuslain 3 § laillistaa Suomessa perussopimusten artiklojen 12 EY, 13 EY, 149 EY ja 150 EY vastaisesti ulkomaalaisten mukaan lukien muiden EU:n jäsenmaitten kansalaisten, erityisesti Ruotsin kansalaisten erikoisaseman opiskelussa Suomen yliopistoissa ja tätä kautta välillisesti työmarkkinoilla.

Viite: Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen päätökset tapauksissa C-65/03 ja C-147/03, joissa jäsenmaitten (Belgia ja Itävalta) todettiin rikkovan artiklojen 12 EY, 149 EY ja 150 EY mukaisia velvoitteitaan. Tapaukset tosin koskivat opiskelijoitten ottamista yliopisto-opintoihin, mutta ne soveltuvat myös kurssivaatimuksiin, jotka johtavat hyväksyttyyn loppututkintoon, joka loppututkinto on edellytys työpaikan saamiselle.

Euroopan unionin koulutuksellisen integraation (ns. Bolognan prosessin) kannalta tuskin on suotavaa, että yliopistojen tutkintovaatimuksia eriytetään opiskelijan koulusivistystaustan perusteella keskeisten kurssivaatimusten osalta. Suomessa ns. toisen kotimaisen kielen, suomen tai ruotsin, kurssit on koettu niin keskeiseksi, että ne ovat ainoat asetuksella pakolliseksi säädetyt kurssit Suomen yliopistoissa koulusivistyksensä suomeksi tai ruotsiksi saaneille.