Marraskuun 6. päivänä v. 1631 säädettiin ankara rangaistus niille, jotka uskalsivat luonaan pitää tai kätkeä Kustaa II Aadolfin armeijasta karanneita, sinne pakko-otolla otettuja suomalaisia sotilaita.
Ruotsalainen Samuel Gröll kuvaa 1600-luvun puolivälissä ruotsalaisten hallintoa Käkisalmen läänissä: "Veronkantajan väärämielisyys ja vilpillisyys sekä väkivaltaisuus on niin suuri, että vaikka veronkantajana olisi ollut turkkilaisia, tataareja tai pakanoita, eivät hekään olisi voineet kohdella rahvasta niin epäinhimillisesti kuin täällä on menetelty." (HS 11.9.92.)
Gröll kirjoittaa näin siitä huolimatta, että Kustaa II Aadolfin ohjeen mukaan ruotsalaisten historioitsijoiden "tuli osoittaa, että esi-isämme eivät olleet barbaareja, joiksi ulkomaalaiset meitä tahtovat nimittää". Sama Kustaa muun muassa sääti kuolemanrangaistuksen katolisen opin levittämisestä. (HS 6.5.88.)
On huomattava, että kuningas ei kehottanut virkamiehiä luopumaan barbaarisista menetelmistä, vaan antoi historioitsijoille ohjeen vääristellä historiaa. Täsmälleen Kustaa II Aadolfin ohjeen mukaan ruotsalainen valloittaja-miehittäjä on kirjoittanut suomalaisten historian, jota meillä on kritiikittömästi kopioitu, ja josta suomenruotsalaiset eivät halua luopua vieläkään.
Yli 350 vuotta Suomesta vietiin asekuntoiset miehet sotiin, joista Heikki Ylikangas sanoo: "Ruotsi ei sotinut siksi, että se tahtoi turvata rajansa. Se soti niin kauan kuin se ylipäätään sotimaan pystyi."
Näistä sodista kertoo mm fil.lis. Mikko Huhtamies HS:ssa. (6.11.1996): "Ratsumiesten (hakkapeliittojen) lisäksi sotaan vietiin kymmeniätuhansia jalkaväkimiehiä. Jalkaväkeä täydennettiin väenotoksi kutsutulla pakko-otolla. Siinä oli samaa sattumanvaraista julmuutta kuin muinaisen Rooman armeijan kurinpidossa, jossa niskurointi rangaistiin teloittamalla yksi mies kymmenestä. Väenotto oli rekrytointitapa, eikä rangaistus, mutta se merkitsi lähes varmaa kuolemaa, jonka syynä oli usein kulkutauti. Väestö joutui maksamaan suurvalta-Ruotsille ihmisveroa. Sen turvin Ruotsi kykeni osallistumaan kolmikymmenvuotiseen sotaan ja jatkamaan suurvaltapolitiikkaa."
Ruotsalainen Samuel Gröll kuvaa 1600-luvun puolivälissä ruotsalaisten hallintoa Käkisalmen läänissä: "Veronkantajan väärämielisyys ja vilpillisyys sekä väkivaltaisuus on niin suuri, että vaikka veronkantajana olisi ollut turkkilaisia, tataareja tai pakanoita, eivät hekään olisi voineet kohdella rahvasta niin epäinhimillisesti kuin täällä on menetelty." (HS 11.9.92.)
Gröll kirjoittaa näin siitä huolimatta, että Kustaa II Aadolfin ohjeen mukaan ruotsalaisten historioitsijoiden "tuli osoittaa, että esi-isämme eivät olleet barbaareja, joiksi ulkomaalaiset meitä tahtovat nimittää". Sama Kustaa muun muassa sääti kuolemanrangaistuksen katolisen opin levittämisestä. (HS 6.5.88.)
On huomattava, että kuningas ei kehottanut virkamiehiä luopumaan barbaarisista menetelmistä, vaan antoi historioitsijoille ohjeen vääristellä historiaa. Täsmälleen Kustaa II Aadolfin ohjeen mukaan ruotsalainen valloittaja-miehittäjä on kirjoittanut suomalaisten historian, jota meillä on kritiikittömästi kopioitu, ja josta suomenruotsalaiset eivät halua luopua vieläkään.
Yli 350 vuotta Suomesta vietiin asekuntoiset miehet sotiin, joista Heikki Ylikangas sanoo: "Ruotsi ei sotinut siksi, että se tahtoi turvata rajansa. Se soti niin kauan kuin se ylipäätään sotimaan pystyi."
Näistä sodista kertoo mm fil.lis. Mikko Huhtamies HS:ssa. (6.11.1996): "Ratsumiesten (hakkapeliittojen) lisäksi sotaan vietiin kymmeniätuhansia jalkaväkimiehiä. Jalkaväkeä täydennettiin väenotoksi kutsutulla pakko-otolla. Siinä oli samaa sattumanvaraista julmuutta kuin muinaisen Rooman armeijan kurinpidossa, jossa niskurointi rangaistiin teloittamalla yksi mies kymmenestä. Väenotto oli rekrytointitapa, eikä rangaistus, mutta se merkitsi lähes varmaa kuolemaa, jonka syynä oli usein kulkutauti. Väestö joutui maksamaan suurvalta-Ruotsille ihmisveroa. Sen turvin Ruotsi kykeni osallistumaan kolmikymmenvuotiseen sotaan ja jatkamaan suurvaltapolitiikkaa."
1 kommentti:
Lähetä kommentti